Työttömyyden elvytysohjelma
JULKAISTU: Helsingin Sanomat 23. 3. 1997, Kansan Uutiset / horisontti-palsta: otsikolla: “Työttömyys on poistettavissa”. 16.5.2002. Salon Seudun Sanomat 4.11. 2002 otsikolla: “Lama päättyi, mutta ongelmat eivät hellitä”.
Kohta kymmenen vuotta koneet ovat käyneet punaisina, teollisuustuotannon vuosittainen kasvu laman pohjalta on ollut neljä kertaa kovemmalla kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo, mutta työttömyysluvut eivät vain ota pienentyäkseen kuten aina ennen. Tehdyt työtunnit ovat vieläkin alhaisemmalla tasolla kuin 80-luvun lopulla.
Jos näin jättimäisen noususuhdanteen aikana ei ole onnistuttu Suomessa merkittävästi työttömyyttä vähentämään, niin mitenkä sitten laskusuhdanteen aikana? On täysin mahdollista, että seuraavan laskusuhdanteen aikana saamme ehkä toisen mokoman työttömiä lisää.
Varsinkin, kun olemme EMU:n rahaliiton jäseniä. Emme voi silloin edes devalvaation avulla kurjistua ja saada sen avulla hintakilpailukykyä. Ainoaksi kilpailukyvyn parannuskeinoksi jää tuottavuuden lisäys ja työntekijöitten saneeraus, sekä kaikenlaisten työelämän joustojen, osa- ja määräaikaisten työsuhteitten lisääminen eli työelämän “aavikoituminen” ja ostovoiman kuihtuminen.
Jotta teknologialla aikaansaatu tuottavuuden kasvu kompensoituisi, teollisuustuotannon kasvuvauhdin pitäisi olla kaksinumeroinen, että syntyisi uusia työpaikkoja. Nykyisillä maailmanlaajuisilla nollasummamarkkinoilla tuollainen kasvu on epärealistinen ja ekologiankin kannalta mahdoton.
Vaikka työttömyyden poistamisehdotuksia on jo esitetty jo kymmenittäin, niin esitettäköön vielä yksi.
Ainakin se antaa VISION siitä suunnasta, mihin kaikkien teollisuusmaiden on pakko pidemmällä aikavälillä kuitenkin edetä. Nykyiset, kasvuun perustuvat mallit, kiihdyttävät vain markkinoiden lopulliseen umpikujaan ajautumista.
1. Verotukseen kohdistuvat muutokset.
Koska ihmistyön osuus tuotannon komponenteista (pääoma, raaka-aine, energia ja työ) on koko ajan laskeva, siihen kohdistuvia veroja ja sosiaalimaksuja on kevennettävä. Työn verottamisen sijasta olisi verotuksen ja sosiaalimaksujen painopistettä siirrettävä tuotannon jalostusarvon (=myyntikate) verottamiseen. Siten taattaisiin, että tuotannon kasvaessa yhteiskunnan pottiin kertyisi jaettavaa jatkossakin tuotannon kasvun suhteessa. Nykyisillä verotusperusteilla automaation hyväksikäyttö on laillistettua veronkiertoa.
On jatkettava jo aloitettua saaste- ja energiaverojen lisäämistä globaalilla tasolla. Se pakottaa yritykset kehittämään vähemmän saastuttavaa teknologiaa.
Matalapalkkaisilta (esim. alle. 5 000mk/kk) palvelualan työntekijöiltä kunnallisvero ja valtion tulovero kokonaan pois. Sillä helpotettaisiin työllistävien palveluelinkeinojen synty ja varmistettaisiin palvelujen hintatason pysyvän riittävän alhaisella tasolla, jotta niitä olisi varaa myös käyttää. Jos näinkään alhaisella palkkatasolla ei löydy kysyntää, otetaan käyttöön negatiivinen tulovero, jolloin yhteiskunta maksaa tukiaisina erotuksen.
Valtion ja kunnan työntekijöitten verorasitus on alennettava puolta pienemmäksi kuin yksityisen sektorin työntekijöitten. Silloin heitä voidaan palkata yhteiskunnan varoilla lisää alentamalla heidän palkkatasoaan, nettoansioiden pysyessä kuitenkin samana. Nyt tilanne on aika järjetön, koska yhteiskunnan palveluarmeijan (n. 600 000 henkeä) verotulot ovat yhteiskunnan tulonmuodostuksen kannalta paljon merkittävämmät kuin teollisuustyöntekijöitten (n. 400 000 henkeä) verotulot. Yhteiskunta verottaa nyt itse itseään.
Globaalisti tuotannon verotus on EU:n painostuksella harmonisoitava ja asetettava riittävän korkealle tasolle. Nyt teollisuusmaissa on surkuhupaisa tilanne. Saadakseen yhä harvemmaksi käyviä työpaikkoja “omiin” maihinsa, poliitikot antavat pääomalle mitä erilaisimpia verotuksellisia erikoistarjouksia ja verovapauksia. Tarjotaan ilmaisia tuotantotiloja ja ilmaista työvoiman koulutusta. Poliitikot kilpailevat ymmärtämättömyyttään itse asiassa siitä, mikä maa suostuu vähiten hyötymään teollisesta tuotannostaan.
2. Työvoiman käyttöön kohdistuvat muutokset.
Teknologia ja automaatio on jo aikaansaanut sen peruuttamattoman yhteiskunnallisen muutoksen, jolloin kaikille ei enää tavara- ja palvelutuotannossa riitä perinteistä palkkatyötä. Jotta kaikille riittäisi työtä, nykyistä työtä pitäisi jakaa siirtymällä kuuden tunnin työpäivään.
Useimmissa työn jakamista koskevissa ehdotuksissa on lähdetty siitä, että palkkaakin maksettaisiin vain kuudelta tunnilta. Sehän olisi vain kurjuuden jakamista useamman kesken ja ostovoima pysyisi ennallaan.
Ostovoiman parantuminen on kuitenkin tuotannon kasvun ja työpaikkojen kasvun (tai jos ei enää kasvun, niin edes nykyisten säilymisen) edellytys. Siksi tuotannon jalostusarvon verottamisella (=automaation verottamisella) saatu tuotto voitaisiin jakaa työntekijöitten ostovoimaksi vaikkapa ns. “kansalaisbonuksen” nimikkeellä. Sitä voitaisiin käyttää porkkanana niille työntekijöille, jotka vapaaehtoisesti vähentävät työaikansa kahdeksasta tunnista kuuteen tuntiin. Tämän bonusrahan suuruus ei tarvitsisi olla täydet 100 prosenttia kahden tunnin tulonmenetyksestä. Jotta ostovoima säilyisi, se voisi olla n. 60-70 prosenttia palkanmenetyksestä.
Niille, joille ei tämänkään järjestelyn jälkeen löydy töitä, yhteiskunnan tulisi taata n. 700 euron (n. 4 000 markan) perustoimeentulo tai “kansalaispalkka”. Sen jälkeen voitaisiin lopettaa muut harkinnanvaraiset “köyhäinavustukset” lukuun ottamatta asumistukea ja luukulta toiselle juoksemiset. Näille syrjäytyneille yhteiskunnan olisi annettava mahdollisuus vapaaehtoiseen yleishyödylliseen puuhasteluun ja pieniin lisäansioihin ilman että menettävät kansalaispalkkaansa. Lisäansiot pitäisi olla n.170 euron (tuhanteen markkaan) asti verovapaita.
Yrityksiä, jotka kykenevät kasvuun, pitäisi rohkaista tai velvoittaa siirtymään “Seppäsen mallin” mukaiseen kaksivuorotyöhön, eli kaksi kuuden tunnin työrupeamaa ilman että palkkaa pienennetään ja ostovoimaa vähennetään.
Halpatyövoiman tuottaminen maahan on lailla kiellettävä. Kaikille jo maassa oleville työntekijöille (ml. siirtotyöläiset) maksettava maan palkkatason mukaista palkkaa ja sosiaalietuuksia.
3. Markkinatalouden vapauteen kohdistuvat muutokset.
Pörssikaupalle pitäisi asettaa tuntuvat leimaverot. Mitä lyhytaikaisempi sijoitus, sen suurempi leimavero. Sijoitustoiminta on muuttunut yhä lyhytjänteisemmäksi nopeitten voittojen metsästykseksi. Se on saanut suhdannevaihtelut yhä jyrkemmiksi ja kaiken poliittisen kontrollin ulkopuolelle. Tämän vastuuttoman keinottelun seurauksena markkinatalous on yhtä vuoristorataa. Vuoden parin sisällä voivat niin valuuttojen, pörssikurssien kuin raaka-aineitten arvot ja hinnat heittelehtiä kaksin- tai jopa yli 40-kertaisella vaihteluväleillä. Se tekee kaiken taloudellisen suunnittelun mahdottomaksi. Palkat esimerkiksi eivät kykene silloin joustamaan muuten kuin saneerausten kautta.
Veroparatiisit ja postilaatikkofirmat on globaalisti kriminalisoitava. EU:n on tarvittaessa pantava nämä verokeitaat kauppasaartoon ja tietoliikenneyhteydet niihin pitäisi katkaista.
Verottajalle pitäisi antaa oikeus puuttua pankkisalaisuuteen. Myös ulkomailla olevat salaiset pankkitilit kriminalisoitava. Pörssissä olevat hallintarekisterit olisi lopetettava ja estettävä niiden avulla tapahtuva veronkierto.
Pääomaverot on nostettava vähintäänkin työn verotuksen tasalle. On käsittämätöntä, että Suomessa osinkotuloja nauttiva voi yhtiöveron hyvitysjärjestelmän avulla selvitä lähes nollaverolla pääomatuloistaan. Rahan “makuuttaminen” on tehtävä kalliimmaksi kuin työn teettäminen.
Monikansallisilta jättiyrityksiltä pitäisi vaatia kovempia verotuksellisia “velvoitteita” kuin pienyrityksiltä. Teknologia mahdollistaa ja pakottaa yritykset fuusioitumaan ja keskittymään yhä isommiksi maailmanlaajuisiksi jättiyrityksiksi. Käytännössä valta on jo siirtynyt poliitikoilta näille monikansallisille jättiyhtiöille eli markkinavoimille. Mitä isompia ne ovat, sitä vähemmän ne työllistävät suhteessa liikevaihtoonsa.
Monilla aloilla nämä megayhtiöt ovat jo oligarkia- tai monopoliasemassa ja pääsevät hinnoittelemaan tuotteensa kuten esimerkiksi Bill Gates. Kilpailun säilymiseksi niihin pitäisi alkaa soveltaa maailmanlaajuista “trustilainsäädäntöä”.
Markkinatalous ajan tasalle.
Näiden toimenpiteiden toteuduttua globaalisti olisi pientä toivoa, että työttömyys helpottuisi. Näitä ehdotuksia voi luonnollisesti syyttää epärealistisiksi, koska ne edellyttävät globaaleja päätöksiä. Niille kuitenkin pitäisi olla maailmanlaajuista painetta, koska massatyöttömyys on kaikkien teollisuusmaiden ongelma. Se on samanlainen ongelma kuten huume rikollisuus, asevarustelu, ja ympäristöongelma, jota yksi maa ei voi ratkaista.
Nyt työttömyyden ongelma yritetään ratkaista vähintäänkin yhtä epärealistisilla lääkkeillä, utopistisilla teollisuuden kasvutoiveilla nykyisillä nollasummamarkkinoilla, työntekijöitten loputtomilla joustovaatimuksilla, palkan alennuksilla, määrä- ja osa-aikaisilla työsuhteilla.
EU:n puitteissa pitäisi pitää huolta siitä, että tuotannosta syntyy jotain jaettavaa yhteisölle, jossa se toimii. EU edustaa jo sellaista markkinavoimaa, että se voi painostaa Japania ja Yhdysvaltoja samoihin verotuksellisiin pelisääntöihin.
Markkinatalous on hyvä renki mutta huono isäntä. EU:n sisällä olisi teoriassa mahdollisuus saada muutoksia aikaan. Sitä ei ole alunperin rakennettu suinkaan vapauden ideologian pohjalle, vaan tullimuuriksi yhä suuremmiksi keskittyviä japanilaisia ja amerikkalaisia monikansallisia jättiyrityksiä vastaan.
Valitettavasti EU:n harmonisointi on lähtenyt ensisijaisesti siitä, että liike-elämän ja yritysten kilpailukykyä on parannettu yhdenmukaistamalla niiden etuudet ja helpotukset. Se on tapahtunut kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä.
Periaatteessa EU:n olisi pitänyt huolehtia siitä, että tuotannosta saataisiin kasvun suhteessa ostovoimaa yhteiskunnalle niin palkkapotin kuin verotuottojen muodossa.
Valtioiden sosiaalisiin etuuksiin ja työttömyyteen ei ole puututtu. Jokainen valtio saa hoitaa ne nyt parhaaksi katsomallaan tavalla. Jos yhteiskunnalle jää enää rahaa sosiaalipalveluihin, sen jälkeen kun liike-elämän etuudet ja helpotukset on harmonisoitu.
Ei tunnu jäävän, päätellen kehityksestä, joka on parhaillaan tapahtumassa sosiaaliturvalle niin Suomessa kuin kaikissa muissakin eurooppalaisissa teollisuusmaissa.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
Kohta kymmenen vuotta koneet ovat käyneet punaisina, teollisuustuotannon vuosittainen kasvu laman pohjalta on ollut neljä kertaa kovemmalla kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo, mutta työttömyysluvut eivät vain ota pienentyäkseen kuten aina ennen. Tehdyt työtunnit ovat vieläkin alhaisemmalla tasolla kuin 80-luvun lopulla.
Jos näin jättimäisen noususuhdanteen aikana ei ole onnistuttu Suomessa merkittävästi työttömyyttä vähentämään, niin mitenkä sitten laskusuhdanteen aikana? On täysin mahdollista, että seuraavan laskusuhdanteen aikana saamme ehkä toisen mokoman työttömiä lisää.
Varsinkin, kun olemme EMU:n rahaliiton jäseniä. Emme voi silloin edes devalvaation avulla kurjistua ja saada sen avulla hintakilpailukykyä. Ainoaksi kilpailukyvyn parannuskeinoksi jää tuottavuuden lisäys ja työntekijöitten saneeraus, sekä kaikenlaisten työelämän joustojen, osa- ja määräaikaisten työsuhteitten lisääminen eli työelämän “aavikoituminen” ja ostovoiman kuihtuminen.
Jotta teknologialla aikaansaatu tuottavuuden kasvu kompensoituisi, teollisuustuotannon kasvuvauhdin pitäisi olla kaksinumeroinen, että syntyisi uusia työpaikkoja. Nykyisillä maailmanlaajuisilla nollasummamarkkinoilla tuollainen kasvu on epärealistinen ja ekologiankin kannalta mahdoton.
Vaikka työttömyyden poistamisehdotuksia on jo esitetty jo kymmenittäin, niin esitettäköön vielä yksi.
Ainakin se antaa VISION siitä suunnasta, mihin kaikkien teollisuusmaiden on pakko pidemmällä aikavälillä kuitenkin edetä. Nykyiset, kasvuun perustuvat mallit, kiihdyttävät vain markkinoiden lopulliseen umpikujaan ajautumista.
1. Verotukseen kohdistuvat muutokset.
Koska ihmistyön osuus tuotannon komponenteista (pääoma, raaka-aine, energia ja työ) on koko ajan laskeva, siihen kohdistuvia veroja ja sosiaalimaksuja on kevennettävä. Työn verottamisen sijasta olisi verotuksen ja sosiaalimaksujen painopistettä siirrettävä tuotannon jalostusarvon (=myyntikate) verottamiseen. Siten taattaisiin, että tuotannon kasvaessa yhteiskunnan pottiin kertyisi jaettavaa jatkossakin tuotannon kasvun suhteessa. Nykyisillä verotusperusteilla automaation hyväksikäyttö on laillistettua veronkiertoa.
On jatkettava jo aloitettua saaste- ja energiaverojen lisäämistä globaalilla tasolla. Se pakottaa yritykset kehittämään vähemmän saastuttavaa teknologiaa.
Matalapalkkaisilta (esim. alle. 5 000mk/kk) palvelualan työntekijöiltä kunnallisvero ja valtion tulovero kokonaan pois. Sillä helpotettaisiin työllistävien palveluelinkeinojen synty ja varmistettaisiin palvelujen hintatason pysyvän riittävän alhaisella tasolla, jotta niitä olisi varaa myös käyttää. Jos näinkään alhaisella palkkatasolla ei löydy kysyntää, otetaan käyttöön negatiivinen tulovero, jolloin yhteiskunta maksaa tukiaisina erotuksen.
Valtion ja kunnan työntekijöitten verorasitus on alennettava puolta pienemmäksi kuin yksityisen sektorin työntekijöitten. Silloin heitä voidaan palkata yhteiskunnan varoilla lisää alentamalla heidän palkkatasoaan, nettoansioiden pysyessä kuitenkin samana. Nyt tilanne on aika järjetön, koska yhteiskunnan palveluarmeijan (n. 600 000 henkeä) verotulot ovat yhteiskunnan tulonmuodostuksen kannalta paljon merkittävämmät kuin teollisuustyöntekijöitten (n. 400 000 henkeä) verotulot. Yhteiskunta verottaa nyt itse itseään.
Globaalisti tuotannon verotus on EU:n painostuksella harmonisoitava ja asetettava riittävän korkealle tasolle. Nyt teollisuusmaissa on surkuhupaisa tilanne. Saadakseen yhä harvemmaksi käyviä työpaikkoja “omiin” maihinsa, poliitikot antavat pääomalle mitä erilaisimpia verotuksellisia erikoistarjouksia ja verovapauksia. Tarjotaan ilmaisia tuotantotiloja ja ilmaista työvoiman koulutusta. Poliitikot kilpailevat ymmärtämättömyyttään itse asiassa siitä, mikä maa suostuu vähiten hyötymään teollisesta tuotannostaan.
2. Työvoiman käyttöön kohdistuvat muutokset.
Teknologia ja automaatio on jo aikaansaanut sen peruuttamattoman yhteiskunnallisen muutoksen, jolloin kaikille ei enää tavara- ja palvelutuotannossa riitä perinteistä palkkatyötä. Jotta kaikille riittäisi työtä, nykyistä työtä pitäisi jakaa siirtymällä kuuden tunnin työpäivään.
Useimmissa työn jakamista koskevissa ehdotuksissa on lähdetty siitä, että palkkaakin maksettaisiin vain kuudelta tunnilta. Sehän olisi vain kurjuuden jakamista useamman kesken ja ostovoima pysyisi ennallaan.
Ostovoiman parantuminen on kuitenkin tuotannon kasvun ja työpaikkojen kasvun (tai jos ei enää kasvun, niin edes nykyisten säilymisen) edellytys. Siksi tuotannon jalostusarvon verottamisella (=automaation verottamisella) saatu tuotto voitaisiin jakaa työntekijöitten ostovoimaksi vaikkapa ns. “kansalaisbonuksen” nimikkeellä. Sitä voitaisiin käyttää porkkanana niille työntekijöille, jotka vapaaehtoisesti vähentävät työaikansa kahdeksasta tunnista kuuteen tuntiin. Tämän bonusrahan suuruus ei tarvitsisi olla täydet 100 prosenttia kahden tunnin tulonmenetyksestä. Jotta ostovoima säilyisi, se voisi olla n. 60-70 prosenttia palkanmenetyksestä.
Niille, joille ei tämänkään järjestelyn jälkeen löydy töitä, yhteiskunnan tulisi taata n. 700 euron (n. 4 000 markan) perustoimeentulo tai “kansalaispalkka”. Sen jälkeen voitaisiin lopettaa muut harkinnanvaraiset “köyhäinavustukset” lukuun ottamatta asumistukea ja luukulta toiselle juoksemiset. Näille syrjäytyneille yhteiskunnan olisi annettava mahdollisuus vapaaehtoiseen yleishyödylliseen puuhasteluun ja pieniin lisäansioihin ilman että menettävät kansalaispalkkaansa. Lisäansiot pitäisi olla n.170 euron (tuhanteen markkaan) asti verovapaita.
Yrityksiä, jotka kykenevät kasvuun, pitäisi rohkaista tai velvoittaa siirtymään “Seppäsen mallin” mukaiseen kaksivuorotyöhön, eli kaksi kuuden tunnin työrupeamaa ilman että palkkaa pienennetään ja ostovoimaa vähennetään.
Halpatyövoiman tuottaminen maahan on lailla kiellettävä. Kaikille jo maassa oleville työntekijöille (ml. siirtotyöläiset) maksettava maan palkkatason mukaista palkkaa ja sosiaalietuuksia.
3. Markkinatalouden vapauteen kohdistuvat muutokset.
Pörssikaupalle pitäisi asettaa tuntuvat leimaverot. Mitä lyhytaikaisempi sijoitus, sen suurempi leimavero. Sijoitustoiminta on muuttunut yhä lyhytjänteisemmäksi nopeitten voittojen metsästykseksi. Se on saanut suhdannevaihtelut yhä jyrkemmiksi ja kaiken poliittisen kontrollin ulkopuolelle. Tämän vastuuttoman keinottelun seurauksena markkinatalous on yhtä vuoristorataa. Vuoden parin sisällä voivat niin valuuttojen, pörssikurssien kuin raaka-aineitten arvot ja hinnat heittelehtiä kaksin- tai jopa yli 40-kertaisella vaihteluväleillä. Se tekee kaiken taloudellisen suunnittelun mahdottomaksi. Palkat esimerkiksi eivät kykene silloin joustamaan muuten kuin saneerausten kautta.
Veroparatiisit ja postilaatikkofirmat on globaalisti kriminalisoitava. EU:n on tarvittaessa pantava nämä verokeitaat kauppasaartoon ja tietoliikenneyhteydet niihin pitäisi katkaista.
Verottajalle pitäisi antaa oikeus puuttua pankkisalaisuuteen. Myös ulkomailla olevat salaiset pankkitilit kriminalisoitava. Pörssissä olevat hallintarekisterit olisi lopetettava ja estettävä niiden avulla tapahtuva veronkierto.
Pääomaverot on nostettava vähintäänkin työn verotuksen tasalle. On käsittämätöntä, että Suomessa osinkotuloja nauttiva voi yhtiöveron hyvitysjärjestelmän avulla selvitä lähes nollaverolla pääomatuloistaan. Rahan “makuuttaminen” on tehtävä kalliimmaksi kuin työn teettäminen.
Monikansallisilta jättiyrityksiltä pitäisi vaatia kovempia verotuksellisia “velvoitteita” kuin pienyrityksiltä. Teknologia mahdollistaa ja pakottaa yritykset fuusioitumaan ja keskittymään yhä isommiksi maailmanlaajuisiksi jättiyrityksiksi. Käytännössä valta on jo siirtynyt poliitikoilta näille monikansallisille jättiyhtiöille eli markkinavoimille. Mitä isompia ne ovat, sitä vähemmän ne työllistävät suhteessa liikevaihtoonsa.
Monilla aloilla nämä megayhtiöt ovat jo oligarkia- tai monopoliasemassa ja pääsevät hinnoittelemaan tuotteensa kuten esimerkiksi Bill Gates. Kilpailun säilymiseksi niihin pitäisi alkaa soveltaa maailmanlaajuista “trustilainsäädäntöä”.
Markkinatalous ajan tasalle.
Näiden toimenpiteiden toteuduttua globaalisti olisi pientä toivoa, että työttömyys helpottuisi. Näitä ehdotuksia voi luonnollisesti syyttää epärealistisiksi, koska ne edellyttävät globaaleja päätöksiä. Niille kuitenkin pitäisi olla maailmanlaajuista painetta, koska massatyöttömyys on kaikkien teollisuusmaiden ongelma. Se on samanlainen ongelma kuten huume rikollisuus, asevarustelu, ja ympäristöongelma, jota yksi maa ei voi ratkaista.
Nyt työttömyyden ongelma yritetään ratkaista vähintäänkin yhtä epärealistisilla lääkkeillä, utopistisilla teollisuuden kasvutoiveilla nykyisillä nollasummamarkkinoilla, työntekijöitten loputtomilla joustovaatimuksilla, palkan alennuksilla, määrä- ja osa-aikaisilla työsuhteilla.
EU:n puitteissa pitäisi pitää huolta siitä, että tuotannosta syntyy jotain jaettavaa yhteisölle, jossa se toimii. EU edustaa jo sellaista markkinavoimaa, että se voi painostaa Japania ja Yhdysvaltoja samoihin verotuksellisiin pelisääntöihin.
Markkinatalous on hyvä renki mutta huono isäntä. EU:n sisällä olisi teoriassa mahdollisuus saada muutoksia aikaan. Sitä ei ole alunperin rakennettu suinkaan vapauden ideologian pohjalle, vaan tullimuuriksi yhä suuremmiksi keskittyviä japanilaisia ja amerikkalaisia monikansallisia jättiyrityksiä vastaan.
Valitettavasti EU:n harmonisointi on lähtenyt ensisijaisesti siitä, että liike-elämän ja yritysten kilpailukykyä on parannettu yhdenmukaistamalla niiden etuudet ja helpotukset. Se on tapahtunut kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä.
Periaatteessa EU:n olisi pitänyt huolehtia siitä, että tuotannosta saataisiin kasvun suhteessa ostovoimaa yhteiskunnalle niin palkkapotin kuin verotuottojen muodossa.
Valtioiden sosiaalisiin etuuksiin ja työttömyyteen ei ole puututtu. Jokainen valtio saa hoitaa ne nyt parhaaksi katsomallaan tavalla. Jos yhteiskunnalle jää enää rahaa sosiaalipalveluihin, sen jälkeen kun liike-elämän etuudet ja helpotukset on harmonisoitu.
Ei tunnu jäävän, päätellen kehityksestä, joka on parhaillaan tapahtumassa sosiaaliturvalle niin Suomessa kuin kaikissa muissakin eurooppalaisissa teollisuusmaissa.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi