sunnuntai 14. elokuuta 2011

Pankinjohtajatko tämän päivän terroristeja?

(Kansanedustajat)

JULKAISTU: (Hesari ei julkaissut) Esitelmä tämän pohjalta
Pokurassa Jämsässä 14.5. 2011.


Uusliberalistiset taloustieteilijät ovat markkinoineet 90-luvun laman jälkeen pääomien vapauttamista kaikenlaisen ”vapauden” ideologian nimissä. Pääomista on tullut muusta maailmasta eristetty itse säätelevä saareke. Samalla finanssikriisistä on tullut demokratian kriisi, jossa demokratia on ulkoistettu.

Kaikenlainen säätely oli näille vapauden ideologian fundamentalisteille myrkkyä, vaikka rahamaailman sääntelyn aikakaudella vuosina 1945-85 ei ollut ainuttakaan finanssikriisiä.
Myös pankinjohtajat ovat käyttäneet tätä ns. ”vapautta” hyväkseen perustamalla veroparatiiseihin sivukonttoreita sekä pääomasijoitusyhtiöitä asiakasyritysten ja omiin veronkiertotarkoituksiin.
Yksityisille suomalaisille veronkierto mahdollistui kokoomuksen ansiosta ns. hallintarekistereiden avulla, joka mahdollisti osinkojen maksamisen veroparatiiseihin ilman lähdeveroa. Esimerkiksi pienellä Jerseyn saarella on Suomeen verrattuna viisinkertaisesti talletuksia.

Tätä taloudellista vapautta ovat yrittäneet ”valvoa” kansainväliset elimet, kuten IMF, Euroopan keskuspankki (EKP), Amerikassa FED, jne, mutta epäonnistuneet surkeasti.

Vapauden innoittamina pankinjohtajat esimerkiksi yksittäisessä islantilaisessa Kaupthing -pankissa innovoivat pankin luottokannan niin suureksi, että se oli 383% koko maan BKT:sta. Kolmen konkurssiin menneen pankin yhteisten velkapapereiden koko oli yhdeksän kertaan Islannin BKT.
Savupiipputeollisuuden sijasta talousprofessorit ja pankinjohtajat alkoivat puhua ”uudesta taloudesta” ja ”pääomien optimaalisesta kohdentamisesta”.

90-luvulla kiihtyivät fuusiot, it-hype ja yritysostot, joissa pankinjohtajat toimivat kätilöinä. 2000-luvulla investointipankkiirit innovoivat johdannaismarkkinat ja alkoi velkojen arvopaperistaminen, joista syntyi tämänhetkinen finanssikriisi ja samalla tulevien vuosien aikapommi.

Arvopaperistamisen kulmakivenä on ABS eli omaisuusvakuudellinen arvopaperi. ABS:llä tarkoitetaan sekä arvopapereita että niitä liikkeeseen laskevia yhtiöitä.

Pankinjohtajien vastuuttomuutta osoittaa se, että he ottivat velkojen arvopaperistamisessa käyttöön samanlaisen innovaation kuin konkurssiin mennyt energiayhtiö Enron. Sekin otti tasekikkailussa käyttöönsä taseen ulkopuoliset yhtiöt eli SPV:t, jotka ovat yleensä veroparatiiseissa toimivia offshore -yhtiöitä. Niiltä ei vaadita juuri taseessa omia pääomia ja säätelyviranomaiset sekä verottaja voidaan ohittaa.

Erillisyhtiön liikkeeseen laskemat joukkovelkakirjat järjestettiin rahoitusinsinöörien ohjauksessa riskiensä ja tuottonsa puolesta kolmeen pääluokkaan.

Alinta kerrosta, jossa maksuhäiriöt näkyvät ensimmäisenä nimitettiin equity -kerrokseksi. Näitä johdannaisia on 5% ja tuotto korkein (30%) sekä riskiluokitus: C. Johdannaisten välikerrosta nimitettiin Mezzanine -kerrokseksi ja ne edustavat 15% velkapapereiden nimellisarvosta. Tuotto-odotus on 14% ja riskiluokitus BB. Täysin riskittömiä piti olla ylimmän senior –kerroksen velkapaperit, joita oli eniten (80%). Tuotto 8% ja riskiluokitus AAA.

Tämä ammattilaisten kehittelemä luokitusjärjestelmä osoittautui kuitenkin täydelliseksi illuusioksi Subprime -kriisin yhteydessä. Kolmen A:n arvopaperit muuttuivat hetkessä ongelmajätteeksi.

Yhdellä kunnon arvopaperistamis -operaatiolla pankki saa epätyydyttävät lainat pois taseestaan ja vakavaraisuutensa kuntoon. Pankkien oma sääntökomitea Basel II edellyttää, että omia pääomia on oltava 8%. Siksi pankkiirit ohjasivat heti mätälainat johdannaisiin ja keksivät ns. ”Ninja” -lainat (ei tuloja, ei työtä ei varallisuutta) joita myytiin täysin varattomille amerikkalaisille Subprime -lainoina.
Kun ei tarvita velkojen vastapainoksi pääomia, voi suotuisissa olosuhteissa vipuvaikutuksen avulla saada pääomalle huikeita tuottoja (ROE). Tämä virtuaalirahan (velkojen edelleen paketointi) yhdistettynä pankinjohtajien optio-ahneuteen riehaannutti pankkialalle käsitteen ”high yied”, joka tarkoittaa ”vielä korkeampaa tuottoa”. Näitä luottojohdannaisia maailman rikkaimpiin kuuluva Warren Buffet on nimittänyt osuvasti ”rahoitusalan joukkotuhoaseiksi”.

Vaikka pankinjohtajien pitäisi olla parhaita riskinoton ammattilaisia tämä tuottojen ja riskien optimointi muuttui pelkäksi tuoton maksimoinniksi. Se on kehittänyt itsestään ”ikiliikkujan” eli se luo edellytykset omalle kasvulleen luomalla velkapapereista lisää tuotteita, joita yhdistelemällä syntyy koko ajan uusia CDO –johdannaistuotteita. Niitä edelleen paketoimalla saadaan lisää CDO -johdannaisia ja kupla ja riski paisuu potensseihin.

2000-luvulla CDO -velkapapereissa oli vain yksi prosentti yritysten joukkokirjalainoja ja 99% muuta roskaa, kuten asunto- ja liikekiinteistöjä, autoluottoja, luottokortteja, opintolainoja ja jopa maksamattomia jalkapallolippuja.

Näitä rahoitusalan Münchhausen -rakenteita ovat kehitelleet lukuisat ”taloustieteen” nobelistit. Professorit Harry Markowitz ja William Sharpe kehittivät rahoitusalan ja osakesalkun hoidon, tuoton ja niiden ratinalisoinnin apuvälineeksi järjestelmän nimeltä CAPM.

Nobel-palkinnon saivat myös professorit Robert Merton ja Myron Scholes, joiden kehittämä tietokonepohjainen johdannaisinstrumenttien kuten optioiden arviointimalli teki mahdolliseksi johdannaistuotteiden markkinoiden valtavan kasvun. Käyttäessään näitä akateemisia laskentamallejaan he ajoivat perustamansa rahaston konkurssiin vuonna 1998 ja aiheuttivat lähes neljän miljardin dollarin tappiot.

Näillä yliopistomaailman tutkijoilla ja mallien kehittelijöillä on tiiviit siteet yksityisiin rahoituslaitoksiin, joissa he toimivat konsultteina ja palaavat sitten yliopistoihin kouluttamaan uusia meklaripolvia.

Näissä pankkien innovaatioissa syntyi rumaa jälkeä, joita veronmaksajien rahoilla paikattiin tai ne joutuivat valtion ”sosialisoimiksi”. Esimerkiksi Saksassa IKB ja Sachsen, sveitsissä UBS (tappiot 38 mrd dollaria), Ranskassa Société Générale (tappiot 3,7 mrd€), Yhdysvalloissa Merill, Citigroup ja UBS (tappiot 400-500 mrd dollaria), Bear Stearns (tappiot 30 mrd dollaria), kiinteistöluottoyhtiöt IndyMac, ja Fannie Fred (yhteiskunnan tuki 25 mrd dollaria), Britanniassa Norther Rock, Irlannissa Anglo irish bank (yhteiskunta tuki 30 mrd euroa) jne.

Varsinaisen neronleimauksen keksivät investointipankki Goldman Sachsin innovaattorinerot. Pankki ei laskenut liikenteeseen pelkästään velkapapereistaan paketoimia uusia arvopapereita kolmansien osapuolten lukuun, vaan sijoitti niihin myös omia varojaan. Näitä olivat ns. MBS- ja CDO -instrumentit eli kiinteistöluotoista koottuja velkapapereita.

Riskit vain pahentuivat, kun nämä pankkinerot ottivat käyttöönsä ns. Monoline -yhtiöt, jotka vakuutusmaksua vastaan korvasivat sijoittajalle mahdollisen arvonmenetyksen vakuutettujen arvopapereiden osalta CDS -johdannaispapereilla. Näiden pankkiirien kehittelemät luottoriskivaihtosopimukset olivat vieläkin riskialttiimpia ja pian nämäkin yhtiöt olivat vararikon partaalla. Nekin oli taas vuorostaan pelastettava poliitikkojen ja veronmaksajien rahoilla.

CDS -vakuutuksen antaja voi myydä sen eteenpäin monta kertaa, jolloin alkuperäisen vakuutuksen ottajalla ei ole hajuakaan sen luotettavuudesta maksukyvyttömyystilanteessa. Juuri näiden luottoriskien karttamismenetelmien lisääntyminen alkoi toimia alkuperäisen tarkoituksensa vastaisesti.

Pankit voivat kikkailla CDS -vakuutuksilla tasetta ja pienentää oman pääomansa määrää ja lisätä riskiä. Vaadittavan 8% asemasta se voi CDS:n avulla olla vain 1,6%.

Siksi näiden CDS -vakuutussopimusten määrä kasvoi velkojen arvopaperistamisen johdosta vuoden 2003 3,6 biljoonasta dollarista vuoden 2008 puoliväliin mennessä jo 62 biljoonaan dollariin. Markkinat kasvoivat viidessä vuodessa 17 -kertaiseksi! Tämän valtavan volyymin takana oli vain 5,7 biljoonan edestä yritysten hyviä lainoja.

Johdannaismarkkinoilla riskit ovat niin suuria, että jo 6% rahaston arvonalennus mitätöi sen oman pääoman. Merill Lynchin myydessä konkurssiin menneen hedge –rahaston, Bear Stearsin omistamia CDO-velkapapereita, arvonalennus oli 80%. Islannin romahduksen yhteydessä tiedetään, että velkapapereiden arvosta hävisi 94 prosenttia.

Siinä vaiheessa kun Bear Stears sulautettiin JP Morganiin, sillä oli 13,4 biljoonan dollarin positio johdannaisissa, 80 miljardin omaisuus ja vain 10 miljardia omia pääomia. Vipuvaikutus oli huikea!
Tällä ns. velkavivulla voi ottaa uskomattomia riskejä – ja voittoja, jos onni suo. Niinpä esimerkiksi 10 000 dollarin sijoituksella voi hankkia 650 000 dollarin position S&P 500 -indeksin furuurimarkkinoilla.

Mutta investointipankkiiri on silti voinut hyvinkin rahoittaa marginaalivakuutensa lainaamalla 9 000 dollaria vaaditusta 10 000 dollarin pääomasta, jolloin hän kokonaisuudessaan sitoutuu 650 000 dollarin futuureihin vain 1 000 dollaria taskussaan. Vivutus-suhde 1:650. Voiko uhkapeli muuttua vastuuttomammaksi?

Varsinaiset riskinhallinnan ns. ”ammattilaiset” löytyvät pankkimaailman luottoluokituslaitoksista. Ne eivät ole demokraattisessa ohjauksessa, vaan yksityisiä yhtiöitä. Niiden asiakkaita ovat arvopapereiden liikkeellelaskijat, jotka maksavat niille arvioinneista – eikä asiakkaalle voi antaa huonoa arviota koska asiakassuhde, välityspalkkiot ja omat bonukset olisivat silloin vaarassa.
Niinpä vuonna 2006 luottoluokitusyhtiö Moody’s sai 44 prosenttia liikevaihdostaan surullisenkuuluisista subprime -johdannaistuotteitten arvioinneista. Vuoden 2007 ensimmäisellä puoliskolla peräti 53% eli juuri ennen suurta käännettä – peräti 53% eli suurin osa subprime -velkapapereista oli Moody’sin mukaan ”terveitä”.

Näiden luottoluokittajien ns. ”ammattitaidosta” kertoo Yhdysvaltojen luokitustilastot. Yrityslainoissa keskikastin luokituksiin kuuluvat ovat normaalin tilastojakauman mukaisesti runsaslukuisimpia, kun taas luottojohdannaisista 60% kuului korkeimpaan mahdolliseen (AAA) luokkaan, yrityksistä niihin kuului vain 2,5%. Kaikista johdannaisista 80% kuuluu korkeimpaan luokitussegmenttiin (A tai korkeampi).

Johdannaismarkkinoilla hääräävät sijoittajat, jotka pelaavat uhkapeliä ”yrittäjän” nimikkeellä. Sijoittaja ei investoi, ei yritä, ei sitoudu, eikä koe yhteiskunnallista riskiä ja vastuuta, vaan lähtee pelistä pois milloin haluaa. Sijoittajalla ei tosin ole enää aavistustakaan, mitä hänellä on tosiasiassa hallussaan. Riskeistä eroon pääsyn periaate on iskenyt finanssikriisissä pankkiirien lisäksi myös sijoittajapuolelle.

Aitoja riskinkantajia ovat enää kotitaloudet ja yritykset. Tosin globaalit jättiyritykset minimoivat riskejä monopolistisella kilpailuasemalla ja nekin panostavat voittonsa johdannaistuotteisiin, eikä työpaikkoja luoviin uusinvestointeihin.

Reaalimaailman pörssikoneistot ja sieltä saatavat rahoitusvirrat yritysten uusiin investointeihin ovat vain surkeita noroja, jos niitä vertaa johdannaiskauppojen volyymeihin. Yhdysvalloissa pörssimarkkinoiden netto-osuus yritysten rahoittamisesta on muuttunut negatiiviseksi.
Osakkeenomistajat pumppaavat – osinkojen tai osakkeiden takaisinoston muodossa – enemmän käteistä yrityksistä pois kuin tuovat uutta rahaa niihin.

Pankkitoiminta oli alun perin sukua tuotantotoiminnalle kunnes innovoitiin tämä arvopaperistaminen. Sen seurauksena pankkien väliset lainakorot nousivat, kun ne eivät enää luottaneet toisiinsa ja toistensa myymiin johdannaisiin, jolloin yli yön korot nousivat taivaisiin. Kun johdannaispaperit eivät liiku, ei niille löydy oikeaa hintaa edes pankin taseissa.

Johdannaispankit saavat rahaa peleihinsä kolmesta lähteestä: Arvopapereiden liikkeellelaskusta, pankkien välisiltä markkinoilta ja keskuspankeilta. Niiden pelastajaksi tulivat lopulta valtioiden omistamat sijoitusrahastot ja keskuspankit.

Esimerkiksi Yhdysvaltojen keskuspankki FED (joka on yksityisten pankkien omistama!) antoi erityisjärjestelyillä (TSLF ja PDCF) investointipankeille diskonttausta vastaavan menettelyn, johon kelpuutettiin kaikkein siivottomimmatkin vakuudet.

Jotta pankit eivät olisi keikahtaneet nurin, he vaihtoivat keskuspankissa huonolaatuisia papereita hyvälaatuisiin velkapapereihin eli veronmaksajien piikkiin.

Nämä hedgerahastot eivät kuulu minkäänlaisen demokraattisen vakavaraisuusvalvonnan piiriin. Niiden strategiaan kuuluu kiertää sääntöjä offshore -veroparatiisien kautta, joissa voi piiloutua myös verottajilta.

Kaikki nämä tiedot löytyvät ranskalaisen taloustoimittaja Frédéric Lordonin erinomaisesta ja ymmärrettävästi kirjoitetusta kirjasta: ”Rahamyllyt kuriin” (Like 2010).
Tästä järjettömästä rahavirtojen kasvusta (siis velan kasvusta) kertoo MF:n tilastot. Vuosien 1991-2000 välisenä aikana pääomavirtojen kasvu oli 300%, kansainvälinen kauppa kasvoi 63% vaikka maailman talous kasvoi vain 26%.


Virtuaalirahan taikomisesta saa pienen aavistuksen, kun hän vertaa parin vuoden takaisia lukuja (jolloin finanssikriisi alkoi) reaalimaailman ja virtuaalimaailman välillä.

Kun koko maailman BKT oli tuolloin 43 biljoonaa dollaria, oli johdannaistuotteitten velkasaatavien arvo 676 biljoonaa eli 13 -kertainen! (lähde: Kansainvälinen järjestelypankki BIS v. 2008).
Tämän virtuaalirahan suuruudesta ”hitaampikin” kansanedustaja saa karkean kuvan, kun vertaa niitä reaalimaailman lukuihin. Tehkäämme pieni ajatusleikki. Suomen bruttokansantuote (BKT) oli vuonna 2009 runsas 150 mrd euroa. Valtion budjetti oli siitä 1/3 osa, eli runsas 50 mrd€.

Samalla budjetin 1/3 suhteella mitattuna kaikilla maailman valtioilla olisi budjettivaroja yhteensä käytettävissään johdannaisten arvonalennukseen n. 14,3 biljoonaa. Siis jos koko valtion budjetti heitettäisiin pankkien velkapapereitten arvonalennusten hoitamiseen.

Jatketaan ajatusleikkiä. Jos oletetaan varovasti, että velkapapereiden arvonalennus olisi vain 50% (Islannissa papereiden arvosta hävisi 94% ja amerikkalaisen Bear Stearns -pankin velkapapereiden myynnin yhteydessä 80%).

Silloin pankkien taseista pitäisi kirjata tappioita yhteensä 338 biljoonaa. Jos maailman kaikkien valtioiden budjettien kaikki rahat laitettaisiin pankkimaailman taseitten pelastamiseen, se kestäisi peräti 24 vuotta! Siis lähes neljännesvuosisadan aikana ei maksettaisi yhdellekään valtion eikä kunnan työntekijälle palkkaa, ei lapsilisiä, ei eläkkeitä, ei tukiaisia, ei terveydenhoitoa, ei koulutusta jne.

Kysymys on niin jättimäisestä kuplasta, ettei reaalimaailman mitkään rahat riitä sen hoitamiseen. Euroopan väliaikaisen vakausrahaston (Euroopan rahoitusvakausvälineen, ERVV) suuruus on 450 miljardia euroa. Oikeasti käytettävissä on vain 250 miljardia, koska takaajina on pelastusvuorossa olevia maita nyt Portugali, kohta Espanja, Italia jne. Siksi tarvitaan lainoille ns. ”ylivakuudet”.
Pääministeri Mari Kiviniemi ja valtionvarainministeri Jyrki Katainen ovat vaalien alla piilotelleet julkisuudelta sitä, että vakuuksien saamiseksi alkuperäiselle 450 miljardin euron tasolle, Suomen osuus nousisi 8 miljardista 16 miljardiin euroon.

Nyt uuden pysyvän vakuusrahaston eli Euroopan vakausmekanismin, (ESM) suuruudeksi on suunniteltu 700 miljardia euroa. Summasta 80 miljardia on varsinaista pääomaa ja loput 620 miljardia ovat takuupääomia ja takauksia.

Siinä Suomen pitää maksaa käteisenä 1,44 miljardia euroa ja vastuupotin loppuosa 11,14 miljardia koostuu pääoman korotusvaltuuksista sekä takauksista. Takausvastuita on siis yhteensä yli 28 miljardia euroa eli puolet valtion budjetista!

Euromaiden pankeilla on EU:n kriisimaissa n. 1 500 miljardin euron riskit. Jos mukaan lasketaan EU:n ulkopuoliset pankit, niin pankkien kokonaisriskit ovat liki 2 000 miljardia euroa. Poliitikot keräilevät epätoivoisesti pankkien pelastuspaketteja, vaikka EU:n velkamaat ovat olleet pankeille erinomaisia lypsylehmiä.

Kaikista ulkomaisten pankkien Kreikalta, Irlannilta, Portugalilta ja Espanjalta perimistä koroista ja palkkioista on viidessä vuodessa kertynyt pankeille kokoon arviolta jopa 500 miljardin potti. Niiltä on voinut kerätä korkeampia korkoja ilman riskiä, kun EU:n piikki on auki. Pankit ovat voineet tehdä finanssikriisin aikana koko ajan valtioiden ahdingolla rahaa itselleen.

Nämä pelastuspaketin rahat ovat siis vain pennosia rahoitusongelman hoidossa. Ne eivät ole edes riihikuivaa rahaa, vaan takauslupauksia veronmaksajan piikkiin. Riihikuivaa rahaa on laitettu Suomesta jo 1,5 miljardia Kreikan pelastuspaketin yhteydessä.

Suomen valtapoliitikot ajoivat puoliväkisin Suomen Euroopan Unioniin. Sen pystyssä pitämiseksi he ovat nyt valmiita lappamaan miljardikaupalla veronmaksajien rahoja tähän turhaan hankkeeseen. Sillä voitetaan vain vähän aikaa, sillä mittava pankkien konkurssiaalto on kuitenkin edessä. Jo nyt maailmanlaajuisesti pääomittamiseen ja talouden elvytyksiin on haaskattu turhaan yli 20 000 miljardia dollaria (Tutkimuslaitos Grail Resesearch 2009).

Yhteinen rahapolitiikka on täysin epärealistinen ajatus, koska uudet unionin jäsenmaat ovat köyhiä ja lähes kehitysmaita, joilta puuttuu kaikki oikeusvaltion ja demokratian välineet ja osaaminen. Yhteinen rahapolitiikka on niille vain ”rautainen häkki”.

Pankkien ylivelkaannuttamia maita yritetään pelastaa väkisin, vaikka Maastrichtin sopimukseen sisällytettiin nykyisen EU:n toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 125 artikla, joka kieltää Unionia ja jäsenvaltioita omaksumasta toisten jäsenmaiden velkaongelmia.

Tämän no bailout -klausuulin tehtävä oli sitoa jäsenmaiden kädet, jottei kenellekään syntyisi kiusausta ajautua kriisiin ja heittäytyä muiden syliin.

Julkisuudessa ei ole juuri ihmetelty saati sitten paheksuttu, kun keskuspankit lainoittavat velkamaita ja pankkeja veronmaksajien piikkiin ostamalla niiden velkapapereita kun ne eivät enää kelpaa sijoittajille.

Tätä epäsuoraa tukea käytetään sumeilematta, vaikka artikla 122 kieltää samanlaisen yhteisvastuun jäsenmaiden veloista unionilta itseltään ja artikla 123 kieltää Euroopan keskuspankilta jäsenmaiden velkapapereiden suorat ostot.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa keskuspankki FED osti 1 700 miljardilla arvottomia asuntovelkoja ja valtion velkakirjoja, eli loi näin rahaa ”tyhjästä”. Euroopan Keskuspankki EKP on puolestaan ostanut velkaantuneiden euromaiden joukkolainoja 76,5 miljardin euron edestä. FED ja EKP ovat käytännössä roskapankkeja ja ainoa keino pelastautua roskalainoista on panna rahan painokoneet pyörimään. USA on nyt velkaisempi kuin ennen 1930-luvun suurta lamaa.

Pankit saavat veronmaksajilta myös mittavaa piilotukea ilman minkäänlaista riskiä. Euroalueen pankit saavat EKP:lta rahaa lainaksi prosentin korolla ja voivat sijoittaa saman rahan eurovaltioiden velkakirjoihin ja saada usean prosenttiyksikön voiton välistä. Esimerkiksi Kreikan lainakorko on jo 16 prosenttia.

Kreikan takauspaketin hyväksymisen yhteydessä Jutta Urpilainen ja Eero Heinäluoma edellyttivät ns. ”sijoittajavastuuta”. Se oli pelkkää sanahelinää, sillä sijoittajat ovat jo ehtineet vetää yli puolet lainoistaan pois (päättyneet lainat) ja lisälainat (joilla sijoittajien lainat on maksettu) on joutunut ostamaan EKP ja IMF, koska ne ei enää mene kaupaksi sijoittajille. Vuoteen 2013 puoliväliin mennessä (jolloin ESM astuu voimaan) sijoittajat ovat ehtineet puhdistamaan lähes kaikki valtion velkapaperit EU-maiden veronmaksajien piikkiin.

Ei valtamedioissa eikä finanssitarkastuslaitoksissa ole pohdittu, paljonko johdannaismarkkinoiden velkapapereiden arvosta on jo ”sulanut” tai piilotettu pankkien taseisiin? Ei myöskään sitä, paljonko niistä on kirjattu arvonalennuksina taseisiin. Ei ole myöskään kerrottu, onko mahdolliset arvonalennukset otettu huomioon myös pankeille jo tehdyissä sekä kevään aikana tehtävissä stressitesteissä?

Pankinjohtaja Björn Wahlroos totesi hiljattain A-Plus -ohjelmassa, että saksalaiset pitävät huolen siitä, ettei stressitesteistä tule liian tiukat, sillä silloin saksalaisten pankkien todellinen tila tulisi ilmi ja saksalaiset joutuisivat pääomittamaan pankkejaan. Hän mainitsi, että esimerkiksi saksan toiseksi suurimman pankin Commertzbankin pörssiarvo on vain 1/3 osa sen kirjanpitoarvosta.

Talous-Sanomien taloustoimittaja Jan Hurri on lähes ainoana Suomessa tutkinut nyt toistamiseen suoritettavia stressitestejä. Tutkimustensa tuloksena hän totesi: ”EU:n stressitesteissä on jopa kymmenkertainen virhe”, eli testit ovat pelkkiä lumetestejä kansan ja sijoittajien rauhoittamiseksi.
Hän on myös tutkinut, kuinka paljon Suomen takausvastuut voivat realisoitua suomalaiselle veronmaksajalle. Lievemmässä skenaariossa rahoitus- ja takausvastuut kasvaisivat lähes 50 miljardiin euroon, ankarimmassa jopa 70 miljardiin. Se toteutuisi siinä tapauksessa, jos nyt takaajina olevat riskimaat (Espanja, Italia ja Belgia) joutuisivat tuettaviksi.

Nyt valtamediat ovat keskittyneet vain vakuuttelemaan, että ketään EU-maata ei ”jätetä”. Kriisitietoisuuden lisäämiseksi kaikkien on nyt laitettava ”suu säkkiä myöten”, jotta ”vapauden” -ideologian hurmoksessa vapaaksi päästetty pääoma- ja rahoitusjärjestelmä ei luhistuisi.
Poliitikkoja on vaikea saada ymmärtämään kuplan suuruutta, kun talousprofessorit, taloustoimittajat ja valtamediat ovat aiheesta hiirenhiljaa. Poliitikot eivät ole ”vapauden” huumassa huomanneet eivätkä ymmärtäneet, että markkinataloudesta on tullut huimaavan entrooppinen helvetinkone, jossa on valtavat panokset ja naurettavan pienet tulokset, ja niiden välissä puhtaan spekulatiivista tuhlailua.
Viime kädessä markkinavoimat yrittävät pakottaa poliitikot maksamaan veronmaksajien rahoilla pankkiirien tuhlailun ja ahneuden vahingot. Nyt pankit vaativat valtioita pelastajaksi ja samalla valtioilta mittavia säästötalkoita, palkkojen alennuksia, hyvinvointivaltion purkua ja eläkeiän nostamista ns. ”kestävyysvajeen” korjaamiseksi. Samoja uusliberalistisia ohjeita antavat aina IMF, WTO, Maailmanpankki, OECD, EVA, EK jne.

Finanssikriisi on ennen kaikkea markkinafundamentalistien ja yhteisen uskomuksen romahdus. Sitä ovat pönkittäneet valtamedioiden ylläpitämät tarinat rahoitusalasta ”tieteenä”, joilla toimiakseen pitää omata nallewahlroosmaiset ”ylitreenatut” aivot.

Valtamediat ovat kiihdyttäneet hypetystä ”tieteellisyyden” varjolla ja rakentamalla sankaritarinoita nopeasta rikastumisesta. Siten ne ovat osavastuussa nykyisestä pankkimaailman pyramidihuijauksesta.

Nykyisiä ”finanssineroja” voi siis hyvällä syyllä nimittää tämän päivän terroristeiksi kun arvioidaan sitä tuhon suuruutta, mitä he ovat ahneudellaan ja toiminnallaan maailmanlaajuisesti aiheuttaneet.
Ruoan ja öljyn hinta ovat nousseet kilpaa jolloin ruoka loppuu ensimmäiseksi kaikkein köyhimmiltä. Esimerkiksi Pohjois-Afrikan levottomuudet saivat alkunsa ruoasta. Siellä kotitalouden menoista ruokamenot olivat n. puolet. Kun ruoan hinta kaksinkertaistui, ruutitynnyri oli valmis räjähtämään. Ei auttanut, vaikka IMF oli hetkeä aikaisemmin kehunut näitä maita ”hyvästä taloudenpidosta”.
Osama Bin Laden on nuhteeton kolkkapoika verrattuna investointipankkiireihin. Edesmennyt terroristi ei ole yltänyt lähellekään siihen tuhon, pelon ja epätoivon määrään, jonka investointipankkiirit ovat toiminnallaan aikaansaaneet.

Pankkien taseissa piilevistä arvottomiksi muuttuneiden velkapapereiden suuruudesta saa jonkinlaisen käsityksen seuraavista demonstroinneista (pitää muistaa, että Islannin pankkiromahduksessa niiden arvosta suli pois 94%):

Yhdysvaltojen suurimpien pankkien johdannaispapereiden määrä:
http://demonocracy.info/infographics/usa/derivatives/bank_exposure.html

Pelkästään EU:n ongelmamaiden pankkien (PIIGS) velkapapereiden määrä:
http://demonocracy.info/infographics/eu/debt_piigs/debt_piigs.html

Maailman eri valtioiden velan määrä demonstroituna
http://demonocracy.info/infographics/usa/world_debt/world_debt.html


Ari Ojapelto
Tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi

[GRAAFI TULOSSA]

Luetuimmat

Kävijöitä